EU-puolustus on realistisempi kuin NATO

Kun EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker esitti Welt am Sonntag -lehden haastattelussa, että EU:lle muodostettaisiin yhteinen armeija, ehdotus sai ristiriitaisen vastaanoton. Kun presidentti Sauli Niinistö ilmoitti kannattavansa ehdotusta, koska Suomi toivoo EU:n yhteisen puolustuksen vahvistamista, poliitikot riensivät torjumaan ehdotuksen: ajatus yhteisestä EU-armeijasta ei ole realistinen. Näin teki myös pääministeri Alexander Stubb (kok.), joka eduskunnassa tosin puolusti hanketta.

Sen sijaan, että keskustellaan NATO:sta ja uuden NATO-selvityksen tarpeesta, pitäisi keskustella EU:n yhteisestä puolustuksesta ja siitä, mitkä ovat Suomen tavoitteet. Kysymys NATO-jäsenyydestä tuskin tulee ajankohtaiseksi tulevalla vaalikaudella. Vaikka Suomi joskus hakisikin jäsenyyttä, jäsenyyshakemuksen käsittelykin veisi aikaa.

Tällä hetkellä ilmeistä näyttää kuitenkin se, että EU-yhdentyminen etenee myös sotilaallisesti. Komission puheenjohtajan aloite oli keskustelunavaus, jota todennäköisesti on valmistelu laajemmalla pohjalla. Entinen NATO:n pääsihteeri ja entinen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Javier Solana julkaisi hieman Junckerin haastattelua ennen raportin, joka sisältää konkreettisia ehdotuksia, jotka tähtäävät EU:n puolustusliiton (European Defence Union EDU) muodostamiseen.

Junckerin ja Solanan aloitteet tulevat todennäköisesti realisoitumaan jollain tavoin kesäkuussa järjestettävässä Eurooppa-neuvoston kokouksessa. Puolustusyhteistyötä on toisen maailmansodan jälkeen ollut Länsi-Euroopassa tapana institutionaalisesti tiivistää reaktiona sille, että Venäjä/NL on toiminut maanosassa uhkaavasti. – Juncker perusteli aloitettaan juuri Venäjän toimilla Ukrainassa ja tarpeella osoittaa sillä, että EU on tosissaan.

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini valmistelee parhaillaan EU:n turvallisuusstrategian uudistamista. Kesäkuun EU-huippukokouksessa käsitellään turvallisuusuhkia, joihin todennäköisesti myös reagoidaan institutionaalisilla ratkaisuilla.

Laajennetaanko EU:n nopean toiminnan taistelujoukkojen tehtävänkuvaa kriisinhallinnasta EU-alueen puolustustehtäviin ja alennetaanko joukkojen käyttökynnystä? Perustetaanko pysyvä päämaja Brüsseliin ja sovitaanko tiekartasta, jolla puolustusliittoon edetään? – Mahdollisesti, jos Solanan ehdotuksia toteutetaan.

EU-maat ovat Lissabonin sopimuksessa (2009) sitoutuneet paitsi keskinäiseen avunantovelvoitteeseen, jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan hyökkäyksen kohteeksi, myös siihen, että EU:n Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka käsittää unionin asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan, joka johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää.

Paine siihen, että Lissabonin sopimuksen velvoitteita konkretisoidaan, on kasvanut. Tätä on lisännyt Yhdysvaltain poliittinen heikkous ja passiivisuus Ukrainan kriisissä. Epäilemättä keskeiset EU-maat arvioivat tarvitsevansa myös sotilaallista voimaa diplomaattisten ponnistelujensa tueksi.

Juncker korosti, ettei EU-armeija olisi NATO:a korvaava vaan sitä täydentävä. Se on myös Solanan raportissa lähtökohta. Omaksuttuaan kylmän sodan jälkeen uuden roolin NATO on jättänyt aukon Euroopan aluepuolustukseen. Näyttää siltä, että juuri sen järjestämisessä EU täydentäisi NATO:a.  

Suomen kannalta kiinnostavaa on se, että Juncker perusteli aloitettaan erityisesti niiden EU-maiden tarpeella, jotka eivät ole NATO:n jäseniä. Lisäksi hän muistutti, että NATO:on kuuluu maita, jotka eivät ole EU:n jäseniä. Esimerkiksi NATO-maa Turkki ei ole EU:n jäsen ja on tiivistänyt suhteitaan Venäjään.

Koska EU-maat ovat sitoutuneet yhdentymiseen puolustuspolitiikassa, on ilmeistä, että jossain vaiheessa puolustusvastuun painopiste siirtyy NATO:lta EU:lle. Yhdysvallat ei ole halukas rahoittamaan Euroopan puolustusta ja on vähentänyt läsnäoloaan maanosassa. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat on käyttänyt NATO:a välineenä strategisten etujensa ajamiseen maailmalla, jos se niitä on edistänyt, ja toisaalta levittämään vaikutusvaltaansa NATO:n laajentamisen kautta. Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Yhdysvallat muuttaisi strategiaansa ja ryhtyisi uudestaan sijoittamaan pysyviä sotilastukikohtia Eurooppaan.

Vaikka britit ja Itä-Euroopan uudet NATO-maat suhtautuvat torjuvasti ajatukseen EU-armeijasta, ne tuskin voivat kokonaan estää sitä, että suunnitelmat EU-maiden yhteisen puolustuksen järjestämisestä etenee. Lissabonin sopimus antaa näet mahdollisuuden siihen, että tiiviimpään puolustusyhteistyöhön tähtäävät voivat sen kuitenkin aloittaa:

Jäsenvaltiot, joiden sotilaalliset voimavarat täyttävät korkeammat vaatimukset ja jotka ovat tehneet keskenään tiukempia sitoumuksia tällä alalla suorittaakseen vaativimpia tehtäviä, aloittavat unionin puitteissa pysyvän rakenteellisen yhteistyön.

Jos Solanan ehdotus toteutuu, yhdentyminen puolustusalalla etenee samaan tapaan kuin Euroopan talous- ja rahaliitossa (EMU) siirryttiin asteittain yhteiseen valuuttaan: ydinryhmä ensin ja muut perässä, osan jättäytyessä ulkopuolelle. 

EU:n puolustusliiton osalta ydinryhmän muodostavat todennäköisesti Saksa, Ranska, Italia, Espanja ja Benelux-maat. Nämä maat, Espanjaa lukuun ottamatta, kuuluivat jo Brüsselin sopimuksella (1948) perustettuun Länsi-Euroopan Unioniin (WEU). Sen kollektiivista puolustusta koskeva avunantovelvoite siirrettiin näiden tuella lähes sanasta sanaan Lissabonin sopimukseen, minkä jälkeen WEU lakkautettiin.

Suomen poliittinen johto ei ollut varautunut siihen, että perussopimukseen tulisi klausuuli avunantovelvoitteesta. Käykö samalla tavalla, kun yhdentyminen etenee puolustusliitoksi?

Pääkysymys on se, onko Suomi mukana tässä hankkeessa, jos siitä ensi kesänä päätetään? – Kyllä, jos presidentti Niinistön lausunto otetaan vakavasti. Mutta eduskunta päättää! Sen takia puolueiden pitäisi ottaa kantaa tähän kysymykseen ennen eduskuntavaaleja eikä niiden jälkeen.

Petteri Hiienkoski