Petteri Hiienkoski Elävänä vastavirtaan

Puolustusministeriltä karkasi mopo

Suomen linja on aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on turvata Pohjois-Euroopan vakautta sekä toimia laajemman vastakkainasettelun lieventämiseksi. – Näin linjasi ulkopolitiikkaa johtava tasavallan presidentti ja puolustusvoimain ylipäällikkö Sauli Niinistö uudenvuoden puheessaan 1.1.2015.

Puolustusministeri Carl Haglund (r.) mokasi. Ei ole kyse väärän värisen solmion valinnasta.

Puolustusyhteistyö Pohjoismaiden kanssa on hyödyksi Suomelle. Koska Norja, Tanska ja Islanti kuuluvat NATO:on eivätkä Norja ja Islanti ole EU:n jäseniä, yhteistyö niiden kanssa on kuitenkin mahdollista vain tietyissä rajoissa. Puolustusministerin pitää se ymmärtää, vaikka hänellä itsellä olisi halu mennä rajan yli pitemmälle.

Pohjoismaiden puolustusministerien yhteinen kannanotto puolustusyhteistyöstä ei sinänsä sisällä mitään uutta ja yllättävää. Sen sijaan tapa, jolla Haglund kirjoituksellaan muiden puolustusministerien kanssa yhteistyötä edistää, aiheuttaa hämmennystä, epävarmuutta ja lisää jännitteitä. Se vaarantaa yhteistyön tulevaisuuden.

Virka-asemalla vahvistettu yhteisartikkeli ei ole yksityisten poliitikkojen mielipidekirjoitus vaan valtioiden virallisten edustajien ulko- ja turvallisuuspoliittinen kannanotto. Se herättää kysymyksiä, joihin vastauksia ei kuitenkaan löydy.

Haglundin mukaan kirjoitus "lipsahti julkisuuteen etuajassa" Norjassa. Minkä kuvan yhteistyöstä antaa se, ettei sovittua julkaisuajankohtaa noudateta?

Laajuudestaan huolimatta artikkeli on epämääräinen ja harhaanjohtava. Taitamattomasti laadittuna se on Suomen kannalta altis väärinkäsityksille. Haglund on siitä vastuussa. Puolustusministerinä hänen tehtävänsä kansainvälisessä yhteistyössä on näet edustaa Suomea.

Suomen edun määrittelemisestä vastaa perustuslain mukaan ensisijaisesti tasavallan presidentti. Miten on mahdollista, ettei Haglund keskustellut artikkelin sisällöstä etukäteen presidentin kanssa?

Sen sijaan, että tyydyttäisiin selvittämään pohjoismaisen puolustusyhteistyön tavoitteet, puitteet ja sisältö, kirjoituksessa uhrataan suhteettomasti tilaa sille, millä yhteistyön tarvetta perustellaan. Ei riitä, että viitattaisiin Venäjän toimiin, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia. Venäjän puolustusmenojen kasvun ja toimien itsekritiikitön arvostelu saa mittasuhteet ja muodot, jotka vahvistavat viholliskuvia molemmin puolin.

Vaikka yhteistyön todetaan olevan puolustuksellista eikö sen voi ymmärtää olevan tähdätty Venäjää vastaan, jos sitä yksin pidetään vastuullisena kaikkeen? Miten tämä edistää Pohjois-Euroopan vakautta ja lieventää vastakkainasettelua?

Vaikka yhteistyötä perustellaan myös tarpeella varautua kyberuhkista ja terrorismista ilmastonmuutokseen ja kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin, tähtäyspiste on Venäjän muodostamassa uhkassa. Uhkaako Venäjä siis Suomea?

Artikkelin mukaan puolustusyhteistyön tiivistämisellä vastataan siihen, miten Venäjän toimii, eikä Kremlin retoriikkaan. Venäjän toimiksi luetaan myös propaganda ja poliittinen toiminta, joka tähtää jäsenmaiden hajaannukseen EU:n ja NATO:n kaltaisten organisaatioiden sisällä. Asiat sanotaan kirjoituksessa suoraan mutta onko Pohjoismaiden puolustusministerien yhteinen kannanotto oikea paikka sille?

Vaikeaselkoisuutta sisältyy Baltian maille osoitettavaan solidaarisuuteen niiden tukemiseksi tavalla, joka nostaa asevoiman käytön kynnystä alueella. Lähetetäänkö Balttiaan Suomen ja muiden Pohjoismaiden joukko-osastoja tai muuta aseapua?

Monitulkintaisimmat kohdat liittyvät yhteenkuuluvuuden vahvistamiseen EU:ssa ja NATO:ssa ja transatlanttisen yhteyden ylläpitämiseen. Miten Suomi ja Ruotsi voivat ylläpitää transatlanttista yhteyttä ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta NATO:ssa, johon ne eivät kuulu?

Kun tiedetään, miten Venäjän suhtautuu NATO:on, jonka se perustellusti näkee Yhdysvaltain politiikan välineenä, ei pidä ihmetellä sitä, että se reagoi puolustusministerien kannanottoon. Venäjän ulkoministeriön julkaiseman lausunnon mukaan eniten huolta herättää yhä voimistuva Suomen ja Ruotsin lähentyminen Natoon, vaikka nämä valtiot pyrkivät virallisesti olemaan riippumattomia sotilasliitoista. Lausunnossa kiinnitetään huomiota siihen, että pohjoismainen puolustusyhteistyö on alkanut suuntautua Venäjää vastaan.

Tästä johtopäätöksestä huolimatta Venäjän reaktiota tuskin voi pitää erityisen aggressiivisena. Venäjä esittää oman näkökulmansa, mihin sillä on oikeus. Haglund pitää sitä kuitenkin painostusoperaationa ja korostaa, ettei Suomen pidä alistua siihen.

Suvereenina valtiona Suomi tietenkin tekee puolustusratkaisunsa itsenäisesti. Tämä oikeus myös tunnustetaan Venäjän ulkoministeriön lausunnossa. Mihin siis perustuu väite, jonka mukaan kyse on Venäjän painostusoperaatiosta? Mitä muuta Haglundin lausunnot ovat kuin vastakkainasettelun lisäämistä ja viholliskuvan vahvistamista?

Venäjän ulkoministeriön lausunnossa voidaan nähdä myös neuvottelualoite, joka tähtää Pohjois-Euroopan rauhaan ja Ukrainan konfliktin ratkaisuun. Kannattaisiko puolustusministerin siirtyä takavasemmalle ja ulkopoliittisen johdon tarttua Venäjän tarjoukseen?

Petteri Hiienkoski

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

" Venäjän ulkoministeriön lausunnossa voidaan nähdä myös neuvottelualoite, joka tähtää Pohjois-Euroopan rauhaan ja Ukrainan konfliktin ratkaisuun. Kannattaisiko puolustusministerin siirtyä takavasemmalle ja ulkopoliittisen johdon tarttua Venäjän tarjoukseen? "

Tuo on tärkeä huomio. Se mistä meillä ei ole tietoa, onko Berliini valmis ratkaisemaan kriisit Euroopassa vai vieläkö painetta pitää kattilassa kasvattaa. Jos asiaa tarkastelee Venäjän näkökulmasta, on vaikea ymmärtää tilanteen kuumentamisen palvelevan enää heidän tarpeita.

Toimituksen poiminnat