Onko Venäjä arvaamaton?
Päätelmänä Ukrainan kriisistä Nato-jäsenyyttä ajaneet poliitikot ja tutkijat ovat toistelleet mantraa, jonka mukaan Venäjä on arvaamaton ja turvallisuustilanteemme on sen takia muuttunut. Hokema johtunee paitsi tarpeesta vahvistaa mielikuvaa Venäjästä uhkana Suomelle, myös uskosta kansainvälisen politiikan integraatioteoriaan.
Idealistisen integraatioteorian mukaan kansallisvaltioiden rajat menettävät merkityksensä sen takia, että niiden keskinäisriippuvuus ja hyvinvointi lisääntyvät vapaakaupan ja tuotannontekijöiden vapaan liikkuvuuden seurauksena. Myös sodat häviävät maailmasta, sillä valtioilla ei sen mukaan olisi enää yllykettä sotia keskenään.
Kannattajilleen integraatioteorian ylivertaisin ilmentymä on Euroopan Unioni, josta he uskovat kaikkien haluavan osallisiksi. Liittovaltiota ajavien federalistien on sen takia ollut vaikea sovittaa Venäjää tähän muutoin kuin arvaamattomana uhkana.
Kansainvälisen politiikan realisteilla ei ole samanlaista vaikeutta. Valtion oletetaan näet lähtökohtaisesti pyrkivän maksimoimaan kansallisen etunsa (raison d'État) ja näin ollen toimimaan perusteltavissa olevalla tavalla järkevästi ja tarkoitushakuisesti (rationaalisesti ja intentionaalisesti).
Venäjän johdon toiminta Ukrainassa ei välttämättä ole niin yllättävää, ennakoimatonta eikä epäloogista, jos sen perusteet tunnistetaan ja tunnustetaan. Venäjä toimii, kuten muutkin valtiot, edistääkseen ensisijaisesti turvallisuustarpeitaan. Niistä voi päätellä paljon selvittämällä sen sotilasdoktriinia (2010) ja vertaamalla sitä käytettyihin keinoihin ja siihen, miten niitä perustellaan.
Vaikka aseteknologia on vuosikymmenten saatossa huikeasti kehittynyt, maatieteellä on edelleen merkitystä. Presidentti Vladimir Putin perusteli maaliskuussa 2014 Krimin valtausta Ukrainan mahdollisen Nato-jäsenyyden aiheuttamalla uhkalla Venäjän Mustanmeren laivastotukikohdan tulevaisuudelle.
Sitä, kuinka luotettaviin tietoihin Kremlissä tehty päätelmä Ukrainan mahdollisesta Nato-jäsenyydestä perustui, on vaikea arvioida. Jäsenyysprosessi tuskin olisi ollut nopea eikä lopputulos varma, vaikka hakemus olisi ollut Kiovassa valmiina. Avoimeksi jää se, olisiko Ukraina täyttänyt jäsenyyskriteerit edes siinä tapauksessa, ettei tilanne maan itäosissa olisi kriisiytynyt. Ainakin joulukuussa 2014, kun kriisi oli jo edennyt aseelliseksi konfliktiksi, Ukraina ilmoitti luopuvansa puolueettomuudestaan ja hakevansa Naton jäsenyyttä.
Olipa huoli Ukrainan mahdollisesta Nato-jäsenyydestä aiheellinen tai ei, sillä perustellut toimet ovat kuitenkin yhteneviä sen kanssa, että sotilasdoktriinissaan Venäjä määritteli Naton itälaajenemisen (Nato-maiden sotilaallisen infrastruktuurin lähentyminen kohti Venäjän Federaation rajoja mukaan lukien Naton laajentuminen) yksiselitteisesti tärkeimmäksi sotilaalliseksi uhkaksi (suurimmat ulkoiset sotilaalliset vaarat). Venäjä ilmoitti olevansa valmis puolustamaan intressejään ja kansalaistensa turvallisuutta asevoimin tarvittaessa myös rajojensa ulkopuolella.
Putin on perustellut Venäjän toimia Ukrainassa myös jälkimmäisellä perusteella, joka tunnetaan maanmiespolitiikkana. Natoa myötäilevät tutkijat ovat vetäneet tästä ilmeisen tarkoitushakuisesti turhan pitkälle meneviä päätelmiä, joiden mukaan Venäjä muodostaisi potentiaalisen uhkan Suomelle maamme venäjänkielisen vähemmistön takia.
Maanmiespolitiikka on kuitenkin tähdätty Venäjän sisäpoliittiseen käyttöön oikeuttamaan mahdolliset interventiot lähiulkomaihin, joilla tarkoitetaan entisiä neuvostotasavaltoja. Oletus, jonka mukaan Venäjä tunkeutuisi Suomeen täällä asuvan venäjänkielisen väestönosan mahdollisesti esittämän avunpyynnön perusteella, on kaukaa haettu ja osoittaa arviointikyvyn puutetta.
Sotilaallinen toiminta ulkorajojen tuntumassa sisältää aina riskejä eikä suurvalta ryhdy sellaiseen ilman, että sillä on painavat perusteet siihen.
Krimillä on huomattava strateginen merkitys. Savastopolissa sijaitsee Venäjän laivastotukikohta, joka on tarpeen suurvallan ydinaselaivaston huollolle (huom! ydinpelotteen uskottavuus) ja Mustanmeren liikenteen valvomiselle. Niemimaalla ja sitä ympäröivällä merialueella on myös runsaasti öljy- ja kaasuesiintymiä sekä laivanrakennusteollisuutta.
Krimin valtauksen jälkeen Ukrainalle jää merialueelle vain muutama öljykenttä, mutta se menettää suurimmat, Skifskan ja Forosan esiintymät, jotka tuottavat 142 tuhatta öljybarrelia päivässä.
Vähentääkseen riippuvuutta Venäjän maakaasusta Ukraina aloitti jo ennen kriisiä rakentamaan Mustanmeren rannalle nesteytetyn maakaasun (LNG) terminaaleja. Polttoainetta niihin on tarkoitus tuoda Yhdysvalloista.
Venäjä on vastaavasti ilmoittanut rakentavansa LNG-säiliöaluksia sekä LNG-tuotantolaitoksen Krimille, josta nesteytetty maakaasua olisi tarkoitus viedä Euroopan markkinoille.
Itä-Ukrainan kapinallisalueilla on strategista merkitystä Venäjälle paitsi puskurivyöhykkeenä sen ja vihamieliseksi leimaamansa Kiovan hallituksen valvoman alueen välissä, myös aseteollisuuden ja energiantuotannon kannalta.
Harkovassa kapinallisalueella sijaitsee yksi Ukrainan neljästä sotateollisuuden tuotantolaitoksesta. Ukrainassa tuotetaan Venäjän ilmavoimien kalustolle välttämättömiä komponentteja, joita ei kyetä korvaamaan muilla tuotteilla. Mannertenväliset SS-18-ohjukset on valmistettu Ukrainassa ja niiden huollosta vastaa ukrainalaisyritys, joka tosin toimii Kiovan hallituksen valvomalla alueella Dnepropetrovskissa. SS-25 ja SS-19-ohjukset on sen sijaan valmistettu Venäjällä, mutta niidenkin ohjausjärjestelmät ovat Harkovassa toimivan ukrainalaisyrityksen tuotantoa. Yhdessä SS-18-ohjusten kanssa ne ovat enemmän kuin puolet Venäjän strategisesta iskukyvystä.
Donbass, johon Luhanskin ja Donetskin kapinnallisalueet kuuluvat, oli Neuvostoliiton aikana erittäin tärkeä kaivosteollisuuden keskittymä. Alueella on yli 140 hiilikaivosta, joista enää vain 37 on Ukrainan kontrolloimilla alueilla.
Venäjällä on Ukrainassa ajettavanaan strategisesti merkittävät turvallisuusintressinsä, joihin liittyy myös huomattavia taloudellisia etuja. Vallanvaihdos Kiovassa helmikuussa 2014 uhkasi vakavasti näitä tarpeita. Ilman niiden tunnistamista ja tunnustamista Venäjän toiminta voi näyttäytyä arvaamattomana.
Petteri Hiienkoski
Hyvä kirjoitus. Kiitos.
Terävöittää hyvin mistä Ukrainassa on kysymys.
Kiinnostava on se, että ulkopolittisen instituutin ”asiantuntijat” eivät ole osanneet, saaneet tai kyenneet reilussa vuodessa kiteyttämään asiaa yhteen blogitekstin kokoiseen tivistelmään.
Ilmoita asiaton viesti
Tähän yhden totuuden valtakuntaan ei mahdu noin monisyinen maailma.
Ilmoita asiaton viesti
Ei Venäjä ole oikeastaan arvaamaton ollut vuoden 1999 jälkeen, jona kesänä KGB-pomo Putin tuli pääministeriksi ja syrjäytti vuodenvaihtessa 2000 presidentinkin. Tutkija Mika Eiramaa kirjoitti asiasta mm. Punaisen torin voitonpäivän riekkujaisten aikaan 2010 ja Pate Ahlman 2006 ja moni KNFIJV-aktiivi jo aiemmin – linkit täällä: http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/194108-y…
Ilmoita asiaton viesti
Krimin kaappaamistahan Putin perusteli sillä, että se otti takaisin Neuvostoliiton Hruštšovin aikana Ukrainalle 1954 antamansa oman maansa osan. Kyseisenä vuonna oli kulunut juhlalliset 300 vuotta siitä, kun Moskovan tsaari oli naamioinut sopimukseksi Kiovassa Ukrainan itäisten osien valtauksen. Päätös tehtiin juhlavuonna.
Johdonmukaisena seurauksena Krimin ”palauttamisesta” Venäjälle (jonka Jeltsin oli perustanut Neuvostoliton romahdettua) oli tietenkin myös Ukrainan alueen palauttamisen vuoden 1654 tilanteeseen. Tässä ideologisessa mielessä Venäjä toimi rationaalisesti ja omalta kannaltaan loogisesti (vailla ajatuksen ristiriitaa). Rationaalista Itä-Ukrainan valtaus on myös siksi, että oli mahdollista ajatella Krimin tarvitseman huoltoalueen valtaamisen tulevan halvemmaksi kuin sillan rakentaminen Venäjältä Krimille.
Krimin Putin katsoo ”kuuluneen” Venäjälle, kun Krimillä Vladimir Suuri otti kristinuskon, siis hallitsija, jonka aloittaman lähetystyön kautta kreikkalaiskatoliseksi tulleet maat (myös ainakin Suomen itäosat) sekä Bysantin perintömaat Venäjä katsoo kuuluvan luonnolliseen alueeseensa. Tämä kuuluu kirkkohistorian perusopintoihin.
Monikansallisena imperiumina Venäjä-Neuvostoliitolle oli tuttua se, että valloitusten päättyessä tähän mennessä jokainen imperiumi (Rooma, karolinginen imperiumi tai Koko-Venäjänmaan-Moskovan tsaarikunta jne.) kohtasi sisäisiä ongelmia, joiden voittaminen ilman laajentumisen jatkamista näyttivät heikoilta ja johtivat niiden hajaantumiseen. Tässä mielessä Putinin politiikka on loogista, rationaalista ja ennustettavaa.
”Ennustamattomuudesta” lännessä puhutaan ainoastaan siksi, että Venäjän on uskottu modernisoituvan, mutta on havahduttu, että Venäjä on Euroopan kulttuuripiirissä anakronistinen valtio. Se Eurooppa, johon Suomenkin kannattaa kuulua, on luopunut siitä imperiumi-mallista, joka syntyi Babyloniassa ja assyyrialaisten valtakunnassa, jonka imperiumista jo hebrealaisten profeetat kertovat. Venäjä pyrkii taistelemaan sen puolesta, että tämä imperiumimalli säilyisi.
Kummallista, että klassinen militaristi-imperialismi nähdään ongelmattomampana kuin Yhdysvaltojen (hollantilais-brittiläisen imperialismin) tyylinen suurvaltapolitiikka. Osuutena tähän lienee sillä, että vasemmalta oikealle mielipidevaikuttajat ovat omaksuneet marxilaisen imperialismikäsityksen (kristityt ja konservatiivit?), sillä muutoinhan ei voida ymmärtää Venäjä-sokeutta; sitä paitsi kristitytkään eivät enää lue tai ainakaan eivät hallitse omaa Raamatun vanhaa testamenttiaan.
Suomalaiset ja eritoten maamme EU- ja Nato-skeptikot ovat integroituneet EU-politiikkaan ja länteen niin syvästi, etteivät he ymmärrä Venäjän ja sen historiasta mitään, joten he ovat olleet sokeita Venäjän osalta. On uskottu Venäjän kehittyvän kansalaisyhteiskunnaksi ja demokratiaksi välittämättä seurata kyseisen maan lähihistoriaa ja huomaamatta siksi, että maa on muuttunut vastakkaiseen suuntaan kuin on uskottu eli autoritääriseen ja diktatoriseen suuntaan, autoritääriseen kapitalismiin ilman poliittista demokratiaa ja kansalaisoikeuksia ja -vapauksia.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä on myös Anderssonilta hyvä näkökulma.
Sana ”modernisointi” Venäjän suhteen yhdistettynä mielipidevaikuttamiseen lännessä, on sikäli mielenkiintoinen, että modernisointi yhdistetään mediassa edistykseen. Todellisuus tilastojen mukaan, läpi euroopan ja miksei myös Usa:n, tarkoittaa taantumista. Enemmän työttömyyttä, ja yhteiskunnallisia ongelmia. Näitähän näkyy jo lehdissäkin.
Listasta jäi puuttumaan valtioiden velat, kuten Suomen 100-miljardia.
Jotenkin koko kuviosta jää sellainen maku, että todellisuus ja lehtien kirjoitukset ovat täysin vastakkaisissa suunnissa. Jälkimmäinen perustuu joihinkin faktoihin, mutta niistä rakennetaan mielipidevaikuttamista.
Ilmoita asiaton viesti
Kiinnostavia näkökohtia.
Idealistiset odotukset Venäjän demokratisoitumisesta ja kehittymisestä kansalaisyhteiskunnaksi perustuvat juuri integraatioteoriaan kohdistustuneeseen sokeaan uskoon.
Washingtonissa Valkoisessa talossa tuskin on eletty idealistisessa kuplassa. Maailmanpoliitiikka ja Venäjän kehitys on sieltä päin nähty koko ajan realistisemmin.
Olisinkin taipuvainen erottamaan toisistaan ideologiset ja historialliset perustelut ja toisaalta reaalipoliittiset materiaalisiin etuihin nojaavat perustelut.
Edellisiä tarvitaan yleensä ikään kuin kuorrutuksena ja kyytipoikana oikeuttamaan jälkimmäiset ja raadolliset perustelut, joita muuten voi olla vaikea niellä.
Politiikan perusteluna uskonto toimii ooppiumina kansalle, kuten eräs karvanaama 1800-luvulla kirjoitti. Jenkit perustelevat sotaretkiään yleensä demokratian ja vapauden viennillä. Historiasta taas voi löytää perustelut melkein mille tahansa valtion toimille.
Ilmoita asiaton viesti
Voisi myös sanoa, että luottamus Venäjän vähittäiseen demokratisoitumiseen ja kansalaisuuden kompetenssien syntymiseen Venäjällä, on aiheuttanut sen, että länsivallat ovat suhtautuneet Venäjään lievemmin (kuin aikaisemmin Neuvostoliittoon) ja sietäneet Venäjän hallinnon puutteita.
Länsivalloissa ei ole herätty vielä vahvistumaan Venäjää vastaan ja patoamaan Venäjän vaikutusta. Heti Napoleonin sotien jälkeen Krimin sodassa aseteiin 1800-luvulla padot, 1900-luvulla jo vuodesta 1918 alkaen ja toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Nykytilanteessa länsivaltojen sotilaallinen reagointi on ollut liian hidasta.
Kysymys oikeastaan kuuluu, ehditäänkö lännessä heräämään ajoissa, jotta Natoon kuulmattomat maat saataisiin pelasteuksi Venäjän hegemoniapyrkimyksiltä. Nämä voivat näkyä jo nyt ilmenevänä ”suomettumisena” (Venäjän vaikutuksena sisäpolitiikassa) tai vastaisuudessa suoranaisena Venäjän sekaantumisena lähiulkomaan (kuten Suomen) sisäpolitiikkaan.
Ilmoita asiaton viesti
Niin. Lännessä, ainakin EU:ssa nähtäisiin Venäjä mieluummin kumppanina kuin vastustajana, joka pitäisi padota. Tämä olisi tietenkin molempien etujen mukaista. Aika näyttää miten tilanne kehittyy. Venäjällä on toisella puolella Kiina ja Aasian nousevat taloudet. Oletan kuitenkin että pitemmän päälle Eurooppa on mieluisampi kumppani.
Suomea muuten tuskin luetaan lähiulkomaaksi Venäjällä.
Ilmoita asiaton viesti
Petteri,
onhan tuosta Venäjän geopolitiikasta tieteellistä tutkimustietoakin. Sellaisia tavataan käyttää, kun pähkäillään tulevaa. Ainakin ne luulottelut voittavat.
http://www.ilkka.fi/mielipide/yleis%C3%B6lt%C3%A4/…
Venäjän perinteisen geopolitiikan tiekartalla seuraava kohde olisi tutkimusten mukaisesti Mariupol. Ei kai se kenellekään suuri uutinen ole ?
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos linkistä ja kirjoituksesta! Täytyypä tutustua Juntusen tutkimukseen.
Olisi ensiarvoisen tärkeää, että valtakuntamme poliittisessa johdossa palattaisiin idealismista reaalipoliittiseen todellisuuteen. Muussa tapauksessa saatetaan tehdä kohtalokkaita turvallisuuspoliittisia virhearviointeja.
Itse asiassa oletan, että TP turvautuu omaa tilannekuvaa tehdessään myös näihin näkemyksiin. Ainakin antamansa lausunnot viittaavat siihen suuntaan.
Ilmoita asiaton viesti
Paljon on puhuttu siitä, että Venäjä ja sen tukemat kapinalliset hyökkäisivät Mariupoliin. Eräät amerikkalaiset sotilasasiantuntijat ovat arvioineet Venäjän asevoimien liikuttelua koskevien merkkien viittaavan siihen, että näin tapahtuisi.
Epäilemättä maayhteys Krimille olisi Venäjän kannalta hyvä asia. Huoltokäytävä sinne pitänee joka tapauksessa järjestää.
Tilanne Itä-Ukrainassa on kuitenkin helmikuun jälkeen sikäli muuttunut että maassa on satamäärin amerikkalaisia sotilaskouluttajia. Lisää on luvassa muistakin länsimaista.
Lisäksi varteenotettavana vaarana on se, että Yhdysvallat alkaa toimittamaan myös aseapua Ukrainalle. Kynnys siihen on madaltunut.
Hyökkäyksen seurauksena Venäjän vastaisia pakotteita lunnollisesti myös kiristettäisiin.
Kremlissä otettaisiin siis iso riski, jos nyt ryhdyttäisiin hyökkäykseen maayhteyden avaamiseksi Krimille. Sotavoimin avattavan maayhteyden katkaiseminen olisi sen jälkeen myös Ukrainan sotilaallisen iskutoiminnan kärjessä.
Venäjän kannattaisi Ukrainassa pyrkiä rauhoittamaan ja stabiloimaan tilanne ja säilyttämään status quo. Optimaalisinta olisi Ukrainan kanssa tehtävä sopimus kauttakulkuoikeudesta Krimille. Siinä on kuitenkin se ongelma, että sopimuksen tehdässään Ukraina tunnustaisi Krimin kuuluvan Venäjälle.
En pitäisi mahdottomana sitä, että hyökkäysvalmistelut Mariupolin suunnalla olisivat vain hämäystä kansainvälisen huomion siirtämiseksi sinne. Venäjän strateginen kiinnostunut suuntautuu näet Pohjoiselle Jäämerelle.
Ilmoita asiaton viesti
Petteri,
aivan samoin ajattelen.
Mutta mihin tämä pysähtyy ? Tilanne Ukrainassa on nyt ohuessa jäässä, mutta ei se kanna. Varustelu ei hyvää lupaa. Kyllä suuremman yhteenoton vaara on olemassa.
Ilmoita asiaton viesti
Miksi Ukrainasta käytävässä keskustelussa jatkuvasti ollaan taipuvaisia unohtamaan, että Ukraina on suvereeni Neuvostostolliton romahduksesta lähtien itsenäinen valtio, jolla on jo kansianvälisen oikeuden mukaan myös velvollisuus toki puolustuskykynsä mukaan olla päästämättä minkään vieraan vallan joukkoja maahansa.
Kun valtio on tullut toisten valtioiden tunnustamaksi, saanut lupauksen, että sitä pidetään muiden valtioiden vertaisena, kyseinen valtio on itse myös luvannut pitää puolustusvoimillaan vieraan vallan joukot poissa alueeltaan. Pyrkiessään puolustamaan aluetta valtio takaa, ettei alue ole ns. sotilaallinen tyhjiö, jonka täyttäminen on maapurivaltojen etijen mukainen. Puola, Baltian maat (Nato-maat yleensä) ja Valko-Venäjäkin toivovat, että Ukraina tekee parhaansa estääkseen minkään vieraan vallan tunkeutumisen omalle alueelleen. Nuo vieraat joukot ovat sotilaallinen uhka Ukrainan naapurimaille (Nato- ja ei-Nato-maille).
Ukrainan naapurimaiden edun mukaista on pyrkiä estämään vieraan vallan joukkojen tunkeutuminen Ukrainaan tarjoamalla apuaan (ja auttamalla näin itseään). Tehdessään parhaansa alueensa puolustamiseksi kukin maa puolsutuskyvyllään täyttää saamalleen tunnustukselleen vastavuoroisen velvollisuuden (sotilaallisesti heikompi heikomman ja vahvempi vahvemman velvoituksen). Tämä pätee niin Ukrainaan ja Suomeen (minkä vuoksi Viro on närkässtynyt suomalaisten Venäjä-myöntyväisyydestä, joka vahingoittaa alueen kollektiivista turvallaisuutta.
Ukrainalla on oikeus apuun, jota omasta turvallisuudestaan huolissaan olevat vahvemmat maat pystyvät tarjoamaan ollen velvollisia apuaan antamaan, jotta Ukrainan alue ei olisi ns. sotilaallinen tyhjiö (geopoliitisen ajattelun mukaan). Venäjä on yksiselitteisesti se maa, joka pitää joukkojaan suvereenin Ukrainan alueella aiheuttaen muiden maiden turvallisuusetujen vahingoittumisen (uhkaamatta itse niitä). Hyväksyessään Ukrainassa olevan Venäjän sotavoiman läsnäolon Suomi tulee tulevaisuudessa hyväksyneeksi sen, että jokin ulkovalta pitää joukkojaan alueellaan. Haluisin tietää, miksi tämä on plogistin mukaan Suomen etu.
Olemme saatuamme luvanneet itsenäisyytemme alussa toisten maiden tunnustuksen pitää poissa minkä hyvänsä vieraan vallan joukot. Tämähän oli YYA-sopimuksenskin taustaoletus. Kysymykseen ei vaikuta se, minkä vieraan vallan joukon maassamme aikanaan ovat (vastaus on riippumaton tästä). Venäjä on muuttanut Euroopan turvallisuuspolittista status quota tunkeutuessaan Ukrainaan ja tehnyt aloitteen suursotaan.
Tilanne olisi toinen vain, jos Ukraina kuuluisi Venäjän etupiiriin, joka on Naton tunnustama eikä vain yksipuolisesti Venäjän vaatima. Venäjän ja Naton välillä ei liene mitään sopimusta, jonka nojalla Ukrainalla ei olisi velvollisuutta ainakin vaatimaan Venäjän joukkojen poistamista alueeltaan. Krimin ns. suoja-alueen olemassaolo edellyttäisi sen hyväkymistä Euroopan maiden kesken Venäjän etupiiriksi.
Keskustalla Suomessa on turvallisuuspoliittinen agenda, jonka mukaan Venäjällä tulisi olla erivapaus vieraana valtana yksipuolisella päätöksellä olla läsnä aleuulla, jossa ollessaan muiden maiden turvallisuustilanne saa vaarantua sen läsnäolon vuoksi. Eikö tällainen politiikka ole pyrkimystä luvuttaa Venäjän lähialueiden itsenäisyys pois ja tulla Venäjän satelliitiksi.
Ilmoita asiaton viesti
Päältä katsoen Andersson on mielestäni oikeassa. Tai tarkemmin katsoen mikään muu ei ole mahdollista. Ukraina tai sen vallanpitäjät voivat halutessaan pyytää apua ja ovat sitä pyytäneet ja saaneet.
Sama kuvio on eletty läpi viime vuosisadan. Niin Vietnamissa, Angolassa, Afganistanissa jne. Toki siihen liittyy että avun pyytäjät, so. mieleiset hallitukset, ja avun antajat eivät ole täällä olleet kaikille mieleen.
Mutta sitä tapahtuu.
Asia menee jo mielenkiintoiseksi, kun ajatellaan itsenäistymisprosessia varsinkin taistellen. Suomella on siihen ollut oikeus, kuten avun pyytämiseen, mitä on saanutkin, silloisia valtaapitäviä ja heidän kannattajiaan vastaan.
Novorussian tai mikä onkin, niin itselläni ei ole siihen kantaa. Koska asiat tapahtuu, kuten Andersson kirjoittaa, mutta kaikkialla -reaalimaailmassa-.
Ainoa mistä pyytäisin tarkennusta Anderssonilta on venäläiset joukot? Etyj ei ole raporteissaan niitä maininnut eli on jotakin uutta tietoa median ulkopuolelta, ilmeisesti?
Ilmoita asiaton viesti
Osassa Ukrainaa maan armeija ja vapaaehtoisjoukot taistelevat maahan tunkeutuneita joukkoja vastaan, jotka esiintyvät ns. Novarossian joukkoina. Pietari Suuren ja Katariina II ajan nimeä käyttävallä venäläisellä valtiolla ei ole muiden kuin Venäjän tunnustus, joten kysymykssessä ei ole kansainvälisen oikeuden mukainen ”valtio”.
Ukrainalaisten kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. ”Novarossian armeija”(puhdas ankronismi) on pikemmin maantierosvojoukko kuin armeija, vaikkakin on varustettu paremmin kuin Ukrainan joukot. Vierastaistelijoiden joukolla täytyy olla jonkin ulkovallan sijaissotijajoukko. Venäjän sotapropaganda esittää kyseisen valtion valtiona, jollainen se ei ole, joten niin kauan kuin Venäjä ei ole todistustaakkaisena muuta osoittanut, on syytä pitää joukkoa Venäjän sijaisarmeijana tai siirtoarmeijana.
Kaukasiasta ja Venäjältä kootuksi tiedetyllä sotajoukolla(valtaosin ei-ukrainalainen) on ollut Venäjän tuki, koska Venäjä uhkaili sodalla Ukrainaa, jos se karkottaisi tai tuhoaisi nuo joukot.
Kansainväliset pakotteet on määrätty siksi, että Venäjä joko vetää pois tai tunnustautuu Ukrainassa sotaa käyväksi maaksi. Sotaa käydään sijaissotana tai sotana, jossa Venäjän erikoisjoukot eivät esiinny maansa asepuvussa.
On järkeviä epäilyjä Venäjän hyvin pitkälle menevästä sekaantumisesta naapurivaltion asioihin. Venäjä ei ole halunnut häivyttää epäilyjä, joten sen vuoksi pakotteet on pidetty voimassa. Ne voidaan korvata sotilaallisemmin keinoin, jos Venäjä paljastuu sekaantujaksi. Itse asiassa käräjäoikeuden kriteerit täyttävästi se on jo paljastunut.
Jos Venäjä myöntäisi käyvänsä sotaa, niin tilanne väistämättä muuttuisi sotilaalliseksi konfliktiksi, jossa Venäjä on mukana ja uhkaa lähinaapurietaan. Lisäksi Venäjän kansa, jos tietäisi tämän olevan totta, ei ehkä tukisikaan Putinia. Putin tarvitsee isänmaallista ilmapiiriä, kun Venäjä on syvissä taloudellisissa ongelmissa.
Venäjän osoittautuminen syvästi sekaantuneeksi Ukrainan sotaan rittäisi arvioomme, että se on alueen turvallisuuden tahallinen järkyttäjä. Tällä hetkellä Venäjä järkyttää lähialueensa turvallisuutta juuri sen vuoksi, että se on Ukrainan neuvotteluissa mukana (kysymättä Ukrainan itäalueen väestöltä mitään) huolimatta, että Venäjä väittää, ettei sillä ole mitään tekemistä Ukrainan tapahtumien kanssa.
Venäjän sekava käyttäytyminen tulisi ymmärrettäväksi juuri, jos se sekaantuu Ukrainan asioihin.Tässäkin blogissa keskustellaan jatkuvasti siitä, että Venäjällä on etuja Ukrainassa, ja lähdetään piilevästi siitä, että Venäjä huolehtii niistä.
Siis hiljaisesti myönnetään, että Venäjä käy sotaa, vaikkakaan ei sanota sitä ääneen. Kekustelijoihin saattaa vaikuttaa oletettu Venäjän hegemonia lähiukomaiden, myös Suomen sisäppolitiikassa. Ukrainan sisäpolitiikkaan kuuluu sota, joten siinä mukana olevana Venäjäkin käy sotaa Ukrainassa.
Ilmoita asiaton viesti
Jos diktatuurivaltio kokee turvallisuusuhkaa, se tarkoittaa vain ja ainoastaan uhkaa omalle nomenklatuuralleen. Kansalle ei diktatuurin vallitessa voi edes teoriassa koitua uhkaa demokraattisten valtioiden taholta.
Demokraattiset valtiot voivat kokea turvallisuusuhkaa vain diktatuurivaltioiden taholta. Kaksi demokraattista valtiota ei uhkaa toisiaan koskaan.
Tässä lisää lainalaisuuksia.
Ilmoita asiaton viesti
Teesi, jonka mukaan demokraattiset valtiot eivät hyökkää tai ainakaan sodi keskenään, on tuttu.
Historiallista evidenssikin näyttäisi olevan ainakin sille, etteivät demokraattiset valtiot sotisi keskenään.
Se, että johtuuko sotimattomuus näissä tapauksissa nimenomaan valtioiden demokraattisuudesta vai jostain muusta tekijästä, onkin sitten toinen juttu. Ongelmia saattaa myös tulla siitä, miten demokratia määritellään.
Ilmoita asiaton viesti
Edelliseen voi lisätä, että jos kansa pelkää hallintoa on kysymys diktatuurista ja jos hallinto pelkää kansaa, niin kyse on demokratiasta.
Miten lie todellisuus eri maissa?
Mielestäni diktatuuri-demokratia eivät riitä selventämään riittävästi asiaa. Riippumatta ulkopuolelta tulevasta leimasta, kyse on siitä että ollaanko saman- vai erinmielisiä? Moni maa on saanut karvaasti kokea erimielisyytensä. Ne ovat pommitettu samanmielisiksi. Niitä esimerkkejä löytyy jo lähihistoriasta eri puolilta.
Ilmoita asiaton viesti