*

Petteri Hiienkoski Elävänä vastavirtaan

Pakolaiskriisi on suurvaltapolitiikan seurausta

Luulisi, että turvapaikanhakijoista koituvat kustannukset – miljoona euroa päivässä – havahduttaisivat suomalaisministerit pakolaiskriisin maailmanpoliittisiin syihin.

Kriisin syihin puuttumisen rinnalla kiistely maan rajojen sulkemisesta ja EU:n turvapaikanhakijakiintiöistä ovat toisarvoisia. Sitä on myös turvapaikanhakijoita Välimeren yli kuljettavien alusten tuhoaminen.

Pakolaiskriisi on Euroopan yhteinen. Se ei ratkea sillä, että EU-maat siirtelevät turvapaikanhakijoita ja rajaavat heidän kulkureittejään maasta ja paikasta toiseen. Sillä, että "pannaan vahinko kiertämään" voitetaan korkeintaan aikaa. Kokonaisuuden kannalta sillä tuskin on merkitystä.

Jokaista Suomeen tullutta turvapaikanhakijaa on kohdeltava kansainvälisten sopimusten mukaisesti ja hänen ihmisarvoaan kunnioitettava: pakolaisasemaan oikeutetuille on taattava heidän tarvitsemansa suojelu, rikolliset otettava kiinni ja pantava tilille teoistaan, suojelua tarvitsemattomat käännytettävä takaisin.

Taakanjakoa EU-maiden kesken epäilemättä tarvitaan, että mainittujen asioiden toteutuminen voidaan varmistaa. Pakolainen harvemmin on syypää tilanteeseensa: hän on uhri, jota on autettava. Syylliset tulee etsiä muualta.

Uusille turvapaikanhakijoille Turkkiin mahdollisesti perustettava vastaanottoleiri olisi hyvä asia. Se voi kuitenkin olla vain väliaikainen hätäratkaisu. Se ei poista pakolaiskriisin syitä eikä estä sen syvenemistä.

Välitön syy pakolaisuuteen on tietenkin sota, joka vie ihmisiltä elämisen edellytykset kotiseudullaan. Syyrian kriisi sai alkunsa – kuten tunnettua – arabikevään levottomuuksista. Läntiset suurvallat puuttuivat tapahtumiin lyhytnäköisesti tukemalla kapinallisia.

Taustalla vaikuttivat paitsi valtioiden sisäiset myös niiden väliset jännitteet sekä aiemmat sodat Afganistanissa ja Irakissa. Sotien seuraukset heijastuvat nykypäivään.

Huolimatta siitä, että länsivallat ovat perustelleet toimintaansa hyvällä tarkoituksellaan syrjäyttää "julma diktaattori", ne ovat näin toimiessaan kuitenkin asettuneet laillista esivaltaa vastaan ja loukanneet valtion suvereeniutta – Syyriassa myös kansainvälistä oikeutta.

Maan sisäisiin asioihin puuttuminen horjutti uskonnollisten ja etnisten ryhmien välistä tasapainoa ja kiihotti niitä taistelemaan asemastaan paitsi hallitusta myös toisiaan vastaan sekä lisäsi uskonnollista radikalisoitumista, jihadismia. Sotaan puuttuvien ulkovaltojen väliset ristiriidat vaikeuttavat sodan lopettamista.

Tapahtumien kulkua ovat ratkaisevasti ohjanneet suurvaltaintressit. Ilman Yhdysvaltain ja Venäjän strategisten tavoitteiden tunnistamista, Syyrian sodan jatkumista vuodesta toiseen voi olla vaikea, ellei mahdoton, ymmärtää. Valkoisen talon ja Kremlin julkisista lausunnoista ja propagandasta, jolla kumpikin hakee oikeutusta omille toimilleen ja kyseenalaistaa toisen toimien oikeutusta, nämä tavoitteet eivät ilmene.

Yhdysvaltain keskeisenä pyrkimyksenä on vahvistaa ja laajentaa hegemonista asemaansa sekä rajoittaa ja kaventaa Venäjän vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa. Venäjä on näet edelleen ainoa valtio, jolla on strateginen iskukyky Yhdysvaltain tuhoamiseen (vrt. MAD-oppi).

Tähän liittyen Venäjän ensisijaisena tavoitteena on sen sijaan turvata strategisen ydinpelotteensa uskottavuus. Siihen viime kädessä näet perustuu sen suurvalta-asema ja poliittinen riippumattomuus Yhdysvalloista.

Ei ole ihme, jos tapahtumat Syyriassa muistuttavat Yhdysvaltain ja Venäjän strategisten intressien kannalta tarkasteltuna sitä, mitä Ukrainassa tapahtui, vaikka tapahtumat tietyllä tavalla ovat toistensa peilikuvia.

Ilman motiivien tunnistamista suurvallat voivat vaikuttaa jopa arvaamattomilta (vrt. Venäjä-pelot Ukrainan kriisin yhteydessä). Suurvaltojen strategisten intressien tunnistaminen on erityisen tärkeää pienille valtioille. Niillä ei yleensä ole varaa virhearviointeihin, mikäli haluavat säilyttää itsemääräämisoikeutensa ja alueellisen koskemattomuutensa.

EU-maiden etujen ajamisen kannalta ongelman muodostavat ne, jotka eivät tunnista tai tunnusta Yhdysvaltain ja Venäjän strategisia tavoitteita. Etenkin Britannia ja jossain määrin myös Ranska näyttävät toimivan Yhdysvaltain suurvaltapolitiikan Euroopan puoleisina etäispäätteinä vailla halua tai kykyä eurooppalaiseen tavoitteenasetteluun.

Irvokkaimmin ”epäeurooppalaisuus” ilmenee siinä, miten ne Syyrian sodassa ovat kritiikittä toteuttaneet Yhdysvaltain politiikkaa. Niiden samastuminen Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden yhteisiin intresseihin suorastaan ”huutaa poissaolollaan”.

EU:n ja sen jäsenmaiden, kuten Suomen, passiivisuus sekä kyvyttömyys ja haluttomuus vaikuttaa Britannian ja Ranskan Syyria-politiikkaan nakertaa EU:n olemassaolon oikeutusta ja turhentaa EU-jäsenyyden merkitystä. Herää kysymys: tähtäävätkö Suomen ja muiden EU-maiden johtajat unionin hajottamiseen?

Ulkoministeri Timo Soini on kehunut sillä, että perussuomalainen puolue on EU-parlamentissa otettu samaan ryhmään, jossa on brittipääministeri James Cameronin johtama Tory-puoluekin. Mutta mitä hyötyä on olla samassa parlamenttiryhmässä, ellei sitä voi tai halua hyödyntää tärkeiden tavoitteiden edistämiseen?

Pakolaiskriisin kohdalla passiivisuus tulee joka tapauksessa poikkeuksellisen kalliiksi.

Petteri Hiienkoski 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset