Petteri Hiienkoski Elävänä vastavirtaan

Juurettoman Nato-keskustelun vaietut ulottuvuudet

  • Salainen kartta josta ilmeni Kuubaan sijoitettujen ohjusten kantomatka lokakuussa 1962 (Kuva: CIA / mapsontheweb).
    Salainen kartta josta ilmeni Kuubaan sijoitettujen ohjusten kantomatka lokakuussa 1962 (Kuva: CIA / mapsontheweb).
  • Neuvostoliiton sotilaalliset rakenteet Kuubassa ohjuskriisin aikaan lokakuussa 1962 (Kuva: US Dept. of Defence / Public Domain).
    Neuvostoliiton sotilaalliset rakenteet Kuubassa ohjuskriisin aikaan lokakuussa 1962 (Kuva: US Dept. of Defence / Public Domain).
  • Itäblokin ja Baltian maat liittyivät Natoon kylmän sodan päätyttyä. Myös Georgia ja Ukraina hakevat jäsenyyttä. (Kuva AFP/Nato)
    Itäblokin ja Baltian maat liittyivät Natoon kylmän sodan päätyttyä. Myös Georgia ja Ukraina hakevat jäsenyyttä. (Kuva AFP/Nato)
  • Yleiskuva Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmästä (Kuva: US Missile Defense Agency / Public Domain).
    Yleiskuva Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmästä (Kuva: US Missile Defense Agency / Public Domain).
  • Näin Yhdysvaltain ohjuspuolustuksen esitetään toimivan (Kuva: US Missile Defence Agency).
    Näin Yhdysvaltain ohjuspuolustuksen esitetään toimivan (Kuva: US Missile Defence Agency).
  • Europaan ohjuspuolustusjärjestelmän (BMDS) asemien lisäksi Yhdysvalloilla on tukikohtia muuallakin (Kuva The New Citizen).
    Europaan ohjuspuolustusjärjestelmän (BMDS) asemien lisäksi Yhdysvalloilla on tukikohtia muuallakin (Kuva The New Citizen).
  • Kreml ilmoitti keväällä 2015 sijoittavansa Iskander-ohjuksia Kaliningradiin Puolaan sijoitetun ohjuspuolustuksen takia.
    Kreml ilmoitti keväällä 2015 sijoittavansa Iskander-ohjuksia Kaliningradiin Puolaan sijoitetun ohjuspuolustuksen takia.

Turvallisuuspoliittista keskustelua vaivaa yksipuolinen jämähtäminen Nato-jäsenyyden ympärille. Ikään kuin kysymys sotilasliiton jäsenyydestä olisi irrallaan muusta maailmasta ja historiasta.

Osa keskustelijoista tuntuu elävän kylmän sodan "poteroissa" olettamalla, että Nato on samanlainen puolustusliitto kuin silloin. Tällöin ohitetaan se, että Naton jäsenmäärä on tuplaantunut ja siihen on liittynyt paitsi entisiä itäblokin maita myös entisiä neuvostotasavaltoja niin että sotilasliitto ulottuu Venäjän rajoille asti.

Samalla sivuutetaan sekin, että Naton peloteteho perustui kylmän sodan aikana paitsi pienen jäsenmäärän myötä tulleeseen puolustuksellisesti edulliseen sijaintiin ja sisäiseen koheesioon, ennen muuta vallitseviin ydinasedoktriineihin.

Kaksinapaisessa maailmassa Naton ja Varsovan liiton välisen sodan syttymisen esti niin sanottu kauhun tasapaino. Sota olisi merkinnyt ydinsotaa supervaltojen välillä, mikä olisi johtanut molemminpuoliseen täystuhoon (Mutual Assured Destruction, MAD). Lähes jokainen terve aikuinen rautaesiripun molemmin puolin tiedosti tämän.

Tasapainon horjuttaminen uhkasi sytyttää ydinsodan. Näin oli tapahtua vuonna 1962 Kuuban kriisissä, kun Neuvostoliitto sijoitti ohjuksiaan Yhdysvaltain rannikon edustalle Kuubaan.

Ne, joille kylmän sodan strateginen asetelma on vieras, voi olla vaikea ymmärtää nykytilannetta. Kylmän sodan jälkeen siirryttiin kaksinapaisesta yksinapaiseen järjestelmään. Voittonsa kylmästä sodasta Yhdysvallat vakiinnutti laajentamalla Natoa jäsenyyden ja kumppanuusohjelmien avulla entisiin itäblokin maihin ja neuvostotasavaltoihin. Venäjä pitää Naton laajentumista rajojen tuntumaan uhkana turvallisuudelleen.

Uusien jäsenmaiden pettymykseksi Naton rooli kuitenkin muuttui vuosituhannen vaihteessa: painopiste siirtyi aluepuolustuksesta sotilaalliseen kriisinhallintaan. Yhdysvallat ryhtyi käyttämään Natoa "terästetyn" kriisinhallinnan ja "rauhaan pakottamisen" välineenä maailman kriisipesäkkeissä – ainakin silloin kun se palveli sen etuja.

Kysymys siitä, antoivatko länsivaltojen johtajat Saksojen yhdistämisen yhteydessä sitoumuksen siitä, ettei Nato ulottaisi sotilaallista infrastruktuuriaan Saksan itäpuolelle ilman Kremlin suostumusta, on herättänyt keskustelua etenkin Saksassa. Kremlin ja Naton tulkinnat ovat toisilleen vastakkaisia. Kansainvälisoikeudellisesti sitovaa valtiosopimusta ei asiasta solmittu. Kysymys olikin luottamuksesta.

Suomessa asia on ollut varsin vähän esillä, vaikka sillä luulisi olevan merkitystä Nato-jäsenyyttäkin pohdittaessa. Se, että Kremlissä tulkitaan länsivaltojen pettäneen lupauksensa, on asia, jonka perusteella Venäjä voi katsoa oikeudekseen toimia tavalla, jolla se turhentaa Naton toimia, joiden se katsoo rikkovan sille annetun lupauksen.

Huolimatta siitä, ettei muodollista valtiosopimusta Naton laajentumisen rajoittamisesta koskaan solmittu, Nato näytti ainakin aluksi toimivan väitetyn lupauksen mukaisesti.  Yhdysvaltain johdolla Nato on purkanut sotilaallisia rakenteitaan Euroopasta eikä uusiinkaan jäsenmaihin ole niitä sijoitettu – yhtä lukuun ottamatta.

Venäjän vastustuksesta huolimatta Yhdysvallat on sijoittamassa Eurooppaan ohjuspuolustusjärjestelmän (Ballistic Missile Defense System, BMDS), jolla torjutaan mannertenvälisiä ohjuksia (intercontinental ballistic missiles, ICBM) lennon reittivaiheessa. Kantomatka voi yltää Moskovan itäpuolelle, josta asejärjestelmän arvioidaan kykenevän tuhoamaan myös nousuvaiheessa olevia ohjuksia. Järjestelmän asentaminen Romaniaan alkoi lokakuussa 2013.

Yhdysvallat on perustellut ohjuspuolustuksen sijoittamista Itä-Eurooppaan ensin Iranin ydinaseohjelman uhkalla, sittemmin myös Pohjois-Korean ja muiden "rosvovaltioiden" ydinuhkalla. Kreml suhtautui selityksiin epäluuloisesti – eikä ehkä ihan ilman syytä. Yhdysvallat ei myöskään suostunut Venäjän ehdotukseen yhteisestä ohjuspuolustuksesta.

Kremlin vastustus liittyi kylmän sodan ajalta periytyvään kauhun tasapainoon. Sen horjuttamisella taas on Venäjän toimien ymmärtämiseksi suurempi merkitys kuin ilmeisesti halutaan myöntää.

Vastustus ei estänyt Venäjää kehittelemästä omaa mannertenvälisten ohjusten torjuntajärjestelmäänsä (S-500) sekä uusia mannertenvälisiä ohjuksia (RS-26 Rubezh), joiden on määrä läpäistä Yhdysvaltain ohjuspuolustus. Vaikka kumpikaan näistä ei ole vielä käytössä, Kremlistä ilmoitettiin huhtikuussa 2013, ettei ohjuspuolustusjärjestelmä olisikaan enää uhka.

Bluffin mahdollisuutta (vrt. presidentti Reaganin ns. Tähtien sota -hanke) ei voida sulkea pois uusien asejärjestelmien yhteydessä etenkään varustelukierteen alussa kun osapuolten välillä ei ole luottamusta. Paitsi, että bluffilla on taipumuksena kiihdyttää varustelua, siihen liittyy muitakin riskejä.  

Huolimatta siitä, että Neuvostoliitto poliittisena järjestelmänä kaatui omaan mahdottomuuteensa ja hävisi kylmän sodan, Venäjä sen seuraajavaltiona ei ole hävinnyt. Se on säilyttänyt strategisen ydinasepotentiaalinsa, vaikka neuvostoimperiumi ja tavanomaisiin aseisiin perustuva asemahti ympärillä murenikin.

Strategisella ydinaseellaan Venäjä voi ainakin periaatteessa tuhota Yhdysvallat, siinä missä Yhdysvallat omallaan Venäjän. Aseriisuntaneuvotteluissa aikanaan sovittu kauhun tasapaino ydinasevaltojen välillä säilyi kylmän sodan päätyttyäkin kansainvälistä järjestelmää vakauttavana tekijänä.

Ohjuspuolustusjärjestelmä ja sen sijoittaminen Eurooppaan on kuitenkin järkyttänyt tätä tasapainoa, ellei suorastaan kumonnut sen. Olennainen osa tasapainoa oli näet mannertenvälisten ohjusten torjuntajärjestelmiä rajoittanut ABM-sopimus (Anti-Ballistic Missile Treaty). Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat sen jo vuonna 1972.

Tavoitteena oli estää osapuolia kehittämästä puolustusjärjestelmä, joka torjuisi vastapuolen ydinohjukset. Tehokkaalla puolustuksella toinen olisi näet suojassa toisen kostoiskulta ja voisi ilman tuhoutumisen riskiä tehdä ensi-iskun. Jos toinen tietää toisen valmistelevan tehokasta puolustusta, olisi sen tehtävä ensi-isku ennen puolustuksen valmistumista, ettei yksin jäisi alttiiksi ydintuholle kun toinen saa ohjuspuolustuksensa valmiiksi.

ABM-sopimuksen voimassaolo lakkasi, kun Yhdysvallat presidentti Georg W. Bushin johdolla vuonna 2002 irtisanoi sen yksipuolisesti "tarpeettomana" – huolimatta Venäjän ja Kiinan vastustuksesta. Ratkaisu ilmensi sitä hegemonisen suurvallan roolia, minkä Yhdysvallat kylmän sodan jälkeisessä huumassa omaksui. Pidäkkeettömyys, jossa avoimesti sivuutetaan kansainvälinen oikeus, ilmeni Kosovon sodassa vuonna 1999 ja myöhemmin Irakin sodassa vuonna 2003. Sitä on jatkunut näihin päiviin asti.

Yhdysvaltain yksipuoliset toimet, irtisanoutuminen ABM-sopimuksesta ja siihen liittyen ohjuspuolustuksen kehitteleminen muodostivat Venäjälle strategisen uhkan. Se ei voinut olla reagoimatta. Nykyisen vastakkainasettelun, kilpavarustelun ja kriisien siemenet kylvettiin silloin.

Jos Pohjolan turvallisuustilanne sijoitetaan suurvaltastrategiseen kontekstiinsa, jossa Yhdysvallat pyrkii vahvistamaan hegemonista asemaansa (muiden aiheuttamien ydinuhkien eliminoiminen) ja Venäjä turvaamaan asemansa suurvaltana (vastaiskukyky), myös kehitystä lähialueella on mahdollista arvioida realistisemmin.

Suomessa on kauhistelu tietoja, joiden mukaan Venäjä on sijoittanut ja sijoittaa Iskander-ohjuksiaan paitsi Pietarin eteläpuolelle Lugaan myös Kaliningradiin ja ”uhannut” ohjuksillaan Tanskaa ja muita valtioita, jotka aikovat osallistua ohjuspuolustushankkeeseen. Se, että kohteet, joihin ohjuspuolustusjärjestelmän osia tai uusia ydinaseita sijoitetaan, ovat Venäjän ohjusten ensisijaisia maaleja, on kuitenkin ilmeinen seuraus siihen kohdistuvasta strategisesta uhkasta. Näyttää siltä kuin tätä ei Suomessa haluttaisi myöntää. Venäjän toimet esitetään yleensä arvaamattomina, aggressiivisina ja ekspansiivisina.

Jos ohjuspuolustusjärjestelmä vaarantaa Venäjän mannertenvälisten ydinohjusten kyvyn vastata Yhdysvaltain ydiniskuun, väistämättä myös sen tarve laajemmalle tukikohtaverkostolle kasvaa. Venäjä tarvitsee tukikohtia strategisen sukellusvenelaivastonsa ja pommikonelennostonsa liikkeellä pitämiseksi, että sillä olisi riittävä potentiaali vastaiskuun, jota ohjuspuolustus ei voisi torjua. Sen lisääntynyt sotilasliikenne kansainvälisessä ilmatilassa ja kansainvälisillä merialueilla on johdonmukainen seuraus tästä.

Krimin miehitys ja Syyrian ilmapommitukset liittyvät epäilemättä Venäjän tarpeeseen puolustaa ydinpelotteensa uskottavuutta. Siihen kuuluu myös tavoite perustaa uusia sotilastukikohtia ainakin Vietnamiin, Kuubaan, Venezuelaan, Nicaraguaan, Seychelleille ja Singaporeen, mahdollisesti Kyproksellekin. Tukikohtia rakennetaan myös arktiselle alueelle ja Kuriilien saarille.

Venäjän sotilaallista toimintaa koskevien havaintojen selittäminen presidentti Vladimir Putinin halulla palauttaa neuvostoimperiumi kuulostaa kuitenkin dramaattisemmalta ja "myy" paremmin. Tällaisen haaveen mahdollisuutta ei ole tarpeen kieltää. Se tuskin kuitenkaan riittää perustelemaan suurvallan toimia. Kremlistä ei kannattaisi luoda mielikuvaa irrationaalisemmasta toimijasta kuin se todellisuudessa on. Se voi näet johtaa virhearviointeihin ja turvallisuuden vaarantaviin ratkaisuihin.

Jos ohjuspuolustusjärjestelmä osoittautuu liian tehokkaaksi ja haavoittumattomaksi, ydinaseen laukaisualustojen maailmanlaajuinen hajauttaminenkaan ei riitä takaamaan Venäjälle sen ydinpelotteen uskottavuutta. Tällaisesta arviosta seuraa tarve vastata turvallisuusuhkiin esimerkiksi niin sanotulla epälineaarisella sodankäynnillä, jota ydinasein ei voi torjua. Venäjän kynnys käydä sotaa tavanomaisin asein myös Euroopassa on alentunut huomattavasti. Tämä selittyy sillä, että samaa kylmän sodan aikaista kauhun tasapainoa, joka nosti sodan kynnystä, ei enää ole.

Vaikka ymmärtäisimme Venäjän sotilaallisten toimien strategisia motiiveja, se ei tarkoita sitä, että sen toimia, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia, tulisi hyväksyä. Rikkomusten tuomitsemisessa ei kuitenkaan pitäisi sortua kaksinaismoralismiin ummistamalla silmät siltä, miten läntiset suurvallat toimivat. Suurvaltaintressien tunnistaminen on Suomen kaltaisessa naapurimaassa joka tapauksessa tarpeen kohtalokkaiden virhearviointien välttämiseksi. Sitä paitsi liittoutuminen pakottaa kantamaan täyden vastuun ja maksamaan täyden hinnan liittolaisten virheistä, vaikkei itse olisikaan niihin syypää.

Tätä taustaa vasten hahmottuu osaltaan myös se, kuinka todellisen uhkan Naton ulottaminen itärajallemme muodostaisi Venäjälle. Sijaintinsa takia Suomi on Venäjän ”valtimolla”, josta voi katkaista sen yhteydet Jäämerelle, jossa myös strategisia ydinaseita kuljettavat alukset liikkuvat. Suomi sijaitsee myös ”pääoven kynnyksellä”, josta on suora pääsy Venäjän ydinmaille (vrt. Heartland). Kremlin etujen mukaista on sen takia pitää yllä mahdollisimman hyvät välit luoteiseen rajanaapuriinsa.

Suomi tekee turvallisuuspoliittiset perusratkaisunsa omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan käsin. Vastuullisessa päätöksenteossa otetaan huomioon turvallisuusympäristö suurvaltastrategisessa kontekstissa sekä siihen liittyvät tekijät. Niihin kuuluvat paitsi Venäjän strategiset turvallisuusedut myös Naton roolin ja pelotevaikutuksen muuttuminen kylmän sodan ajoista.

Petteri Hiienkoski

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän RikuReinikka kuva
Riku Reinikka

Tohon (ydin)sodan mahdollisuuteen liittyen on tullut uutta tietoa.. julkaistua materiaalia.

En ole tohon vielä itse ehtinyt kunnolla syventyä. Laitan tähän kuitenkin linkin tonne George Washinton yliopiston kansallisen turvallisuuden arkistoon jos vaikka haluat tutustua.

Washington D.C., October 24, 2015 – The newly released Soviet "War Scare" report - previously classified "TOP SECRET UMBRA GAMMA WNINTEL NOFORN NOCONTRACT ORCON" and published today after a 12-year fight by the National Security Archive – reveals that the 1983 War Scare was real. According to the President's Foreign Intelligence Advisory Board (PFIAB), the United States "may have inadvertently placed our relations with the Soviet Union on a hair trigger" during the 1983 NATO nuclear release exercise, Able Archer 83.

http://nsarchive.gwu.edu/nukevault/ebb533-The-Able...

Petteri Hiienkoski

Mielenkiintoista. Nykyään, kun ydinsodan uhkaa ei ole, voi olla vaikea kuvitella siloista maailmanaikaa. USA pelasi Reaganin aikana kova peliä. Bluffaamisessa on riskinsä.

Käyttäjän RikuReinikka kuva
Riku Reinikka

Samassa rytäkässä kun tuo ABM-soppari irtisanottiin niin USA otti käyttöön "Bushin doktriinissa" myös ennaltaehkäisevät iskut. Se on myös olennainen osa tota kokonaisuutta.

Käyttäjän RikuReinikka kuva
Riku Reinikka

Tosta ohjuskilvestähän virallisesti sanotaan, ettei siitä ei ole huolta tai vaikutusta Venäjään, koska kohdistuu Iranin uhkaan.. Kuitenkin Baltian maista, en muista mistä niistä, on tullut jo pyyntöjä kilven focuksen kääntämiseksi kohti Venäjää.

Tämä viittaisi siihen ettei Venäjän lausunnot tuon kilven tasapainoa horjuttavista vaikutuksista olleet ehkä ihan tuulesta temmattuja.

Tässähän tämä olikin.. Puola myös.

http://www.euractiv.com/sections/global-europe/pol...

Petteri Hiienkoski

Kiitos kommentista.

Sillä ei sinänsä taida olla merkitystä ketä vastaan ohjuspuolustusjärjestelmän sanotaan olevan. Olennaista on kyky torjua mannertenvälisillä ydinaseilla tehtävä isku tulipa se mistä tahansa.

Jos se antaa Yhdyvalloille ja Natolle uskottavan suojan Venäjän ydinasetta vastaan, se pakottaa Venäjän eliminoimaan tämän suojan. Myös Kiina on pakotettu toimimaan samalla tavoin, jotta sen ydinaseella suhteessa Yhdysvaltoihin olisi pelotevaikutusta.

Toimituksen poiminnat