Petteri Hiienkoski Elävänä vastavirtaan

EU ampuu omia jalkojaan

  • EU ampuu omia jalkojaan

Euroopan Unionikaan ei ole ikuinen. Brexit, Britannian EU-ero vahvistaa käsitystä, jonka mukaan Unionilla ei ole tulevaisuutta. Keskeinen syy on EU:n kyvyttömyys uudistua tavalla, joka vahvistaisi jäsenvaltioiden suvereniteettia eli itsemääräämisoikeutta. Peruutusvaihdetta ei ole.

Brittien rajoitetut mahdollisuudet

Marraskuussa 2015 brittihallitus esitti pääministeri David Cameronin johdolla vaatimuksensa EU:n uudistamiseksi. Ehdotukset tähtäsivät jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden lisäämiseen ja siihen, että EU keskittyisi taloudellisen kilpailukyvyn ja sisämarkkinoiden kehittämiseen. Käytännössä tavoitteena oli saada Britannian omiin jäsenyysehtoihin lievennyksiä, joiden perusteella EU-jäsenyyden kannatus saarivaltiossa kasvaisi. Kansanäänestyksen tulos osoittaa, että tavoitteessa epäonnistuttiin.

Äänestystuloksesta on perusteetonta syyttää pääministeri Cameronia. Perimmäinen syy on EU:ssa ja sen rakenteissa. Brittihallituksen vaatimukset edullisemmista jäsenyysehdoista "Unionin uudistamiseksi" olivat lähtökohdiltaan maltillisia ja osin ylimalkaisia, joustavia. Tällainen tavoitteenasettelu oli Cameronille välttämätöntä, että hänellä ylipäätään oli mahdollisuus päästä sopimukseen muiden EU-maiden kanssa. Ratkaisu edellytti kaikkien jäsenvaltioiden yksimielistä hyväksyntää.

Huolimatta siitä, että eräät jäsenvaltiot, kuten Kreikka, käyttivät neuvotteluja hyväkseen saadakseen myönnytyksiä muille tavoitteilleen, brittihallitus pääsi helmikuussa 2016 kompromissiratkaisuun kaikkien 28 jäsenvaltion kanssa. Lopulta ainoastaan vaatimus siitä, että sosiaalietuuksien maksamista muiden EU-maiden kansalaisille rajoitettaisiin, osoittautui eräille Itä-Euroopan EU-maille vaikeaksi hyväksyä. Britanniassa on runsaasti puolalaista ja romanialaista työvoimaa. Kiistaa käytiin esimerkiksi siitä, pitääkö brittien maksaa täysiä lapsilisiä maassa oleville vierastyöntekijöille, joiden lapset asuvat toisessa EU-maassa.

Brittihallituksen vaatimusten ja saavutetun neuvottelutuloksen merkityksestä tai merkityksettömyydestä kertoo se, ettei uusien jäsenyysehtojen katsota lisänneen EU-jäsenyyden kannatusta Britanniassa – kenties jopa päinvastoin. Koko kysymys ei noussut kansanäänestystä edeltäneessä kampanjoinnissa kuitenkaan esiin vaan jäi taka-alalle.

EU:ssa ei vaihtoehtoa yhdentymiselle

Perusteita sellaisille odotuksille, että edes Brexit, Unionin toiseksi suurimman talouden EU-ero johtaisi Unionissa uudelleenarviointeihin harjoitetun integraatio- eli yhdentymispolitiikan tarkoituksenmukaisuudesta, ei ole. Puhumattakaan siitä, että Brexit aiheuttaisi suunnanmuutoksen EU:ssa. Haaveet "isänmaiden Euroopasta" tuskin milloinkaan voivat toteutua nykyisen kaltaisissa EU-rakenteissa.

EU:n perussopimukset ja niiden toteuttamisesta vastaavat hallintorakenteet varmistavat sen, että yhdentyminen liittovaltioksi jatkuu. Päätösvallan keskittämistä Unionille voi enintään hidastaa. Suunnan muuttaminen nykyisten EU-instituutioiden puitteissa on käytännössä mahdotonta. 

Noin 33 000 virkamiestä on Komission johdolla velvoitettu edistämään vain ja ainoastaan EU:n ylikansallista etua. Käytännössä se tarkoittaa integraation lisäämistä, yhä tiiviimpää Unionia ja vallan keskittämistä. Muissa EU-elimisissä työskentelee lisäksi tuhansia muita virkamiehiä, jotka toimivat samansuuntaisesti. EU-byrokraatti ei virkansa puolesta voi tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan valtaa tulisi palauttaa jäsenvaltioille.

Liittovaltiokehitystä jäsenvaltioissa kannattavilla federalisteilla on tukenaan useiden kymmenien tuhansien hyväpalkkaisten ja päätoimisten EU-virkamiesten armeija. Yhdentymistä tukevat taloudelliset voimavarat ovat jäsenvaltion itsemääräämisoikeutta tukeviin resursseihin verrattuna moninkertaiset.

Jäsenvaltioiden lukumäärä on myös kasvatettu niin suureksi, että sekin tukee vallankäytön keskittämistä. Kollektiivisen toiminnan logiikan mukaisesti suuressa ryhmässä, jossa on runsaasti toimijoita, yhteisen edun edistäminen käy mahdottomaksi. Sitä varten tarvitaan erilliset toimivaltaiset hallintoelimensä. Käytännössä tämä pakottaa vallan keskittämiseen.

"Valuvikojensa" vanki

Unionin historia on EU-kriisien historiaa. EU:n sanotaan kehittyneen kriisien kautta: yhdentyminen etenee kriisistä toiseen. Se, että kriisien myötä yhdentymisellä on taipumus lisääntyä ja edetä uudelle tasolle, johtuu siitä, että kriiseihin on aina sama vastaus: enemmän unionia! Se taas, että yhdentyminen saa kriiseistä käyttövoimaa ja ”lisäboostia”, johtuu siitä, että niiden seurauksena EU:n legitimiteetti, olemassaolon oikeutus jäsenvaltioiden kansalaisten keskuudessa yleensä heikkenee. Vallan keskittäminen EU:lle on vastareaktio kriisien aiheuttamalle keskipakoisvoimalle jäsenvaltioissa.

EU:n kannatus taitaa olla suurinta maissa, jotka eivät edes ole sen jäseniä. Jäsenvaltioissa – pienimpiä lukuun ottamatta – ei kannatus näytä missään vaiheessa olleen ylivoimaisen suurta. Yhdentymistä toteutetaan EU-kansalaisten niukalla enemmistöllä. Kansanäänestykset jäsenvaltioissa ovat osoittaneet, että legitimiteetti on niin hauras ja epävakaalla pohjalla, ettei yhdentymistä ole varaa pysäyttää. Ristiriitaisesti Unioni, joka julistaa arvoikseen "kansanvallan" ja "oikeudenmukaisuuden", tunnetaan kroonisesta ”demokratiavajestaan” ja ”yhteisvastuun” ulottamisesta toisten jäsenvaltioiden ongelmiin. ”Valuvikoja” riittää, mutta niihinkin on sama vastaus: lisää unionia!

Kielteinen asenne kansanäänestykseen EU-jäsenyydestä Brexit-äänestystuloksen takia, sen puolesta äänestäneiden leimaaminen tyhmiksi tai muuten alempiarvoisiksi kansalaisiksi sekä pääministeri Cameronin syyllistäminen, osoittavat kuinka syvälle kansanvaltaisuuden halveksunta EU:n pönkittämisessä on piintynyt. Se, että EU-johtajat vielä vaativat brittejä käynnistämään neuvottelut eroprosessista heti, viittaa loukattuun ylpeyteen. Se on myös surkuhupaisa ja epätoivoinen yritys jatkaa eroavan jäsenvaltion ylikansallista määräilyä.

Painostus äänestyksen uusimisesta, kunnes valtaeliitin toivoma tulos saavutetaan, luo osaltaan uutta merkitystä sille, mitä kansanvalta länsimaissa nykyään tarkoittaa. Menettelyn toteutuessa ero Neuvostoliiton äänestyskäytäntöön alkaa olla näennäinen.

Muista EU-arvoista "vapaus" ja "tasa-arvo" ovat monitulkintaisia käsitteitä, jotka ruokkivat ihmisten unelmia paremmasta maailmasta. Niillä on poliittista käyttövoimaa ihmisten tyytymättömyyden kanavoimiseksi itsekkäiden valtapoliittisten tavoitteiden ajamiseksi. Vapaus ja tasa-arvo ovat käyttökelpoisia arvoja ihmisten poliittiseksi manipuloimiseksi ja mobilisoimiseksi, eikä ole sattuma, että ne löytyvät myös EU:n peruskirjoista.

Niin paradoksaaliselta kuin tuntuukin, myös Brexit todennäköisesti johtaa päinvastaiseen kuin mitä brittien enemmistö toivoi. Yhdistynyt kuningaskunta mahdollisesti hajoaa, jos Skotlanti ja Pohjois-Irlanti itsenäistyvät ja liittyvät Unioniin. Jäsenmäärän kasvaessa Unionin on samanaikaisesti tiivistyttävä ja päätösvaltaa keskitettävä EU-elimille. Epäilemättä myös mainitun keskipakoisvoiman hillitseminen edellyttää tätä.

Neuvostoliiton kohtalo odottaa

Euroopan Unionin vertaaminen entiseen Neuvostoliittoon ei ole niin kaukaa haettua kuin mitä taustaideologioiden erojen perusteella voisi luulla. Huolimatta siitä, että myös jäsenvaltioiksi on päädytty toistaan poikkeavalla tavalla, vertailu on perusteltu. Molemmat koostuvat lukuisista erikokoisista taloudellisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti erilaisia jäsenvaltioista. 

Neuvostoliiton viimeisen presidentin Mihail Gorbatsovin yritys muuttaa neuvostojärjestelmä sisältä päin osoittautui sekin mahdottomaksi. Hallintorakenteet, jotka palvelivat vallan keskittämistä, eivät soveltuneet vallan hajauttamiseen ja demokratian lisäämiseen. Perestroika, jonka piti muuttaa kehityksen suuntaa ja uudistaa järjestelmään, johti lopulta sen hajoamiseen.

Niin sanotun instituutioiden luutumisen lain (institutionalis clerosis) mukaan hallintoelimillä on taipumuksena pönkittää olemassaoloaan siinäkin vaiheessa, kun ne ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Instituutioita, joiden tehtävänä olisi tehdä itsensä tarpeettomiksi, löytyy lähinnä utopistien poliittisista juhlapuheista. Valtioiden kohdalla hallituselinten oman päätösvallan ja olemassaolon lakkauttaminen tapahtuu yleensä pakon sanelemana ja useimmiten väkivallan uhan alla.

Tuskin moni muistaa, kuinka Neuvostoliiton uskoteltiin olevan maailmanrauhan asialla. Tunnetumpaa sen sijaan on nykyään se, että Euroopan Unionia markkinoidaan suurena rauhanprojektina. Jos sivuutetaan rakenteellinen väkivalta, joka riistää jäsenvaltioilta ja niiden kansalaisilta oikeuden päättää omista asioistaan, keskusvallan heikentymisellä tai murenemisella on suurissa ryhmissä taipumuksena lisätä paikallisia jännitteitä ja konflikteja.

Jugoslavian ja Neuvostoliiton kaltaisten liittovaltioiden väkivaltainen hajoaminen ovat surullisia esimerkkejä tästä. Myös Georgian sota ja Ukrainan kriisi ovat osaltaan Neuvostoliiton hajoamisen seurausta.

Miksi EU:n tulevaisuus olisi toisenlainen? – Se, ettei edellytyksiä EU-vallan hallittuun hajauttamiseen ja jäsenvaltioiden suvereniteetin vahvistamiseen ole, jättää vain huonoja vaihtoehtoja. EU ei voi olla ampumatta omia jalkojaan, joilla sen pitäisi seisoa.

Brittien enemmistö teki tästä oman johtopäätöksensä.

Petteri Hiienkoski

EDIT. Tekstiä täydennetty ja stilisoitu, linkit ja väliotsikot lisätty 27.6.2016 klo 02:00.

 

Aiempia kirjoituksia samasta aihepiiristä:

Brexit vaikuttaa puolustusarkkitehtuuriin Euroopassa (US Puheenvuoro 25.6.2016)

EU tarvitsee suunnan kohti isänmaiden Eurooppaa (US Puheenvuoro 17.12.2015)

Brittihallitus esitti uhkavaatimuksensa EU:lle (US Puheenvuoro 10.11.2015)

Tulevan hallituksen EU-linja (US Puheenvuoro 15.5.2015)

EU-totalitarismi murentaa demokratian (US Puheenvuoro 16.4.2011)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat